Säätäjän mies

Tämä tarina kertoo kestosäätävän naisen miehestä, joka kokee ajoittain elävänsä sohvatyynyistä rakentuvan trombin ytimessä. Tarina perustuu tositapahtumiin.

Niin kuin ehkä olette huomanneetkin, rakas vaimoni on kova tyttö sisustelemaan. Sisustusvimma ei ole täysin jatkuvaa, mutta hetkittäiset suvantovaiheet ovat vain myrskyä edeltävää tyyntä. Joskus mietin aamuisin kotoa lähtiessäni, että miltähän täällä näyttää illalla. 

Lauantaina olin pois kotoa kolmisen tuntia. Sinä aikana makuuhuoneen iso kaappi oli vaihtanut paikkaa kohtalokkain seurauksin. Kaappi oli tehnyt tilaa tulevalle työpöydälle, joka piti saada, tietenkin, pian. Tämä suunnitelmien läpiviennin nopeus on yksi hänen tyypillisimpiä piirteitään. Mikäli kyseessä olevan idean toteuttaminen ei vaadi suurempia investointeja, se runnotaan läpi tiukalla aikataululla huolimatta siitä, että mies oli ajatellut maanantai-illan olevan viikon ainoa ohjelmoimaton suvanto. Olen joskus pohtinut, että hänessä voisi olla ainesta suurienkin organisaatioisen uudistamiseen, mutta toisaalta ehkä ihmisiä ajatellen on parempi, että järjestelyvimma kohdistuu pelkästään esineisiin.

Kävimme siis eilen illalla Bauhaussissa hakemassa mainitun tason. Aiemmista suunnitelmista poiketen (muuttuvat nopeasti), taso ei ole koivua eikä tammea, vaan 21 mm paksuista vaneria. Sen verran minulle suotiin armoa, että sain lykättyä vanerin käsittelyä viikonloppuun. Luonnollisesti taso ei odota viikonlopun viimeistelytoimenpiteitä autotallissa, vaan lopullisella paikallaan, jotta pääsemme heti yhdessä ihastelemaan toteutusta. 

Onneksi taso ei maksanut paljoa. Ikean jalat maksoivat 16 euroa, levy kolmisen kymppiä, eli tästä projektista selvittiin alle 50 euron kokonaispanostuksella.

On syytä huomauttaa, että tällaiset kohtalaisen pienetkin sisustusprojektit saattavat aiheuttaa dominoefektin, jonka työllistavät vaikutukset ovat huomattavia. Kuten kuvasta näette, työpöydän päällä on kaksi taulua, jotka odottavat asentamista pöydän yläpuolelle. Eihän siinä mitään, mutta kyseiset taulut asennettiin juuri pari viikkoa sitten sille seinälle, jossa on nyt se rouvan sukuperintöä oleva kaapinreuhka. Muistan vielä, että pari viikkoa sitten asentaessani näitä samoja tauluja sovittiin, että ne ovat nyt siinä sitten pysyvästi. Eivät olleet. Vihaan seinien poraamista. En siksi, että se olisi toimenpiteenä mitenkään hankala, minusta on sattuneesta syystä tullut melko pätevä kipsilevykiinnittäjä, mutta en haluaisi, että vuoden vanha talomme näyttää jo tässä kohtaa reikäjuustolta. No reiät saa toki paikattua ja seinät maalattua, mutta tiedätte kyllä kuka sen tekee, sitten kun se tehdään.

Vuosien varrella on ollut kaikenlaista säätöä. On tingattu kattokruunua tippa linssissä Iisalmessa, haettu tuolia Turusta, kaivettu liuskekiviä irti purkutalon pihasta, ja kuskattu vanhoja ovia ja heinäseipäitä Sonkajärveltä. Mutta onneksi tavaraa lähtee myös ulos kiitettävällä tahdilla. En tosin halua tietää, mitä suhteellisen uudet naapurimme ajattelevat, kun pihassa on tasaisin väliajoin joku lastaamassa autoonsa myymäämme irtaimistoa.

Hämmentävää on myös se, että juuri kun hidas mies on ehtinyt huomata jonkun muutoksen, ja ehkä jopa tottuakin sitten, tilanne muuttuu taas. Jos suhteemme olisi tuore, enkä tietäisi tavaroiden vaihtavan oikeasti paikkaa, saattaisin epäillä omaa mielenterveyttäni. Olen vuosien saatossa oppinut elämään asian kanssa, eli jos joskus tulee tunne, että jotain on muuttunut, mutta en tiedä mitä, tiedän, että jotain on muuttunut, enkä edes aina välitä selvittää tapahtunutta tarkemmin. Siihen ei kannata käyttää energiaa, koska kohta jotain muuttuu taas.

Niin kauan, kun sohva ja telkkari pysyvät paikoillaan, en jaksa välittää ympäristön tapahtumista enempää. Onneksi minulla on miestila (autotalli) jossa aika on jo nyt pysähtynyt, ja mahdolliset muutokset ovat minun päättämiäni, ja tapahtuvat tasan sillä verkkaisella vauhdilla kuin haluan. Tosin olen huomannut, että talliin tulee ajoittain tavaroita välivarastoon, mutta niin pitkään kun pysyvät niille varatussa tilassa, asialla ei ole merkitystä.

Hieman lohtua tuo myös tieto, että en ole yksin. Tilittäessäni taannoin tarinaani muille, eräs kohtalotoveri kertoi omasta vaimostaan, joka oli keksinut ostaa vanhan valurautaisen kylpyammeen, ruotsista. Todella raskaan ammeen organisoiti länsinaapurista punavuoreen oli tarina, joka veti minutkin hiljaiseksi.

Syksyisen iloisiin sisustustunnelmiin!

Petri

ps. Laitoin terassin talvikuntoon viikko sitten. Laskin, että siellä oli yhteensä 11 tuolia. Nelihenkisellä perheellä. Yksitoista? Ja yksi niistä oli kahden istuttava.